Kirja-arvostelu: Ihmiskunnan tulevaisuuden historia

Onko tulevaisuuden ihmisillä väliä? – William MacAskillin kirja esittelee longtermismin suomenkieliselle yleisölle

Tulevaisuuden ihmisillä on merkitystä. Heitä voi olla paljon. Me voimme tehdä heidän elämästään paremman.

William MacAskillin juuri suomeksi ilmestynyt teos Ihmiskunnan tulevaisuuden historia – miljoonan vuoden näkökulma esittelee ensimmäistä kertaa suomenkieliselle väestölle longtermismin perusideat. Populaari tietokirja on yleistajuinen esitys ajattelusta longtermismin takana ja uponnee Yuval Noah Hararin ja Rutger Bregmanin kirjat lukeneisiin ihmisiin. 

Jos Homo sapiens selviytyy yhtä kauan kuin nisäkäslajeille on tyypillistä – miljoona vuotta – elämme vasta lajimme kehityksen alkuhämärässä. MacAskill kehottaa lukijoita ajattelemaan tulevia sukupolvia ja sitä, miten valtava määrä ihmisiä meidän jälkeemme voi vielä elää Maassa tai muilla planeetoilla. Miljoona vuotta on tietenkin vasta alkupiste, ja longtermismi lähtee ajatuksesta, että ihmiskunnan tulevaisuus voi olla vielä paljon sitäkin pidempi.

Kukaan tuskin kyseenalaistaa longtermismin perusajatusta. Yleinen konsensus vähintään länsimaissa tuntuu hyväksyvän sen peruspremissin, että tulevaisuuden ihmisillä on merkitystä – muuten tuskin keskustelisimme esimerkiksi ydinjätteiden sijoittelusta tai ilmastopolitiikasta. MacAskill kuitenkin huomauttaa jo teoksen alussa, että vaikka nämä perusajatukset hyväksytään laajalti, nykyinen politiikkamme näyttäisi varsin erilaiselta, jos sen ohjaavana periaatteena olisi kärsimyksen vähentäminen myös tulevaisuudessa eläviltä sukupolvilta.

MacAskillin teos käy huolellisesti ja graafien kanssa läpi longtermismin perusteluita. Tyyli tasapainottelee perusteellisuuden ja populaariuden välillä. Graafien vastapainoksi MacAskill tuo tekstiinsä kuitenkin jatkuvasti myös erittäin yleistajuisia vertauksia. Taustatyö on tehty huolellisesti, ja MacAskill välttää perusteellisuudessaankin puuduttavuuden – taito, joka valitettavasti esimerkiksi David Wengrown ja David Graeberin The Dawn of Everything -kirjassa loisti poissaolollaan.

Nykyhetken plastisuudesta tulee pitää kiinni

Yksi kiinnostavimmista ja ajankohtaisimmista kysymyksistä, joita kirja nostaa esiin, on ajatus maailman plastisuudesta eli muokattavuudesta. Yhdessä hetkessä maailma, arvot ja tulevaisuutemme ovat plastisempia kuin toiste. Esimerkeiksi MacAskill nostaa Yhdysvaltain perustuslain ja ilmastokriisin vastaisen kamppailun.

Yhdysvaltain perustuslaki on lähes 250 vuotta vanha. Se kirjoitettiin vain neljässä kuukaudessa, ja sen kuuden ensimmäisen voimassaolovuoden aikana sitä muutettiin yksitoista kertaa. Alkuun perustuslaki oli siis plastinen, mutta ajan mittaan siitä tuli jäykempi. Vuosina 1804–1913 perustuslakiin hyväksyttiin vain kolme muutosta ja viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana sitä on muutettu vain kerran.

Ilmastokriisin kanssa ihmiskunta elää ratkaisun vuosia. Tällä hetkellä ilmastosta puhuminen on politisoitunut, ja muutoksia tehdään hitaasti. Nykyhetki ei siis ole kovin plastinen ilmastotoimenpiteiden suhteen. Paljon plastisempia hetkiä löytyy historiasta. Hiilidioksidin mahdollista vaikutusta maapallon lämpenemiseen kvantifioi ensimmäisenä Svante Arrhenius vuonna 1896. “Jos olisimme ryhtyneet reagoimaan ilmastonmuutokseen aiemmin, olisimme ehkä toimineet nykyistä spekulatiivisemman todistusaineiston pohjalta. Itse asiasta ei kuitenkaan olisi vallinnut niin suurta poliittista erimielisyyttä, ja muutoksen olisi voinut saada aikaan paljon helpommin”, MacAskill toteaa.

Ajatus platisista ja jäykemmistä hetkistä sekä arvojen lukitsemisen vaaroista on kenties MacAskillin kirjan ajankohtaisinta antia. MacAskill varoittaa meitä lukitsemasta nykyisiä arvojamme ohjenuoraksi tulevaisuuden yhteiskunnille. Me tuppaamme helposti ajattelemaan, että omat arvomme ovat edistykselliset ja niitä olisi hyvä noudattaa myös tulevaisuudessa. MacAskill kuitenkin huomauttaa, miten nopeasti arvot muuttuvat. Jos olisimme lukinneet esimerkiksi Yhdysvalloissa 1950-luvulla, eli vain hetki sitten, vallinneet arvot ja kehittäneet maailmaa niiden mukaan, maailma näyttäisi merkittävästi erilaiselta. Longtermismin näkökulmasta arvoja ei pidä lukita, ennen kuin olemme toden teolla pohtineet, mitä siitä seuraa ja millaiset arvot haluamme lukita. 

Kysymys arvojen lukitsemisesta on erityisen ajankohtainen nyt, kun yhteiskunnassa keskustellaan ensimmäistä kertaa laajasti tekoälystä. Tekoälyn takana olevat arvot eivät ole yhdentekeviä, etenkään jos mietimme millaisia vaikutuksia niillä voisi olla  tulevaisuudessa vahvan tekoälyn taustalla. Jos jokin taho onnistuisi valjastamaan vahvan tekoälyn moraalisten arvojen lukitsemisen tehtävään, voisivat nämä arvot käytännössä pysyä hallitsevina sivilisaation loppuun asti.

Longtermismin yksi keskeinen idea onkin lykätä sivilisaation loppua mahdollisimman pitkälle. Se, miten ja millaisin ehdoin tämä tehdään, on MacAskillin kirjan pääfokuksessa. MacAskill käsittelee ihmiskuntaa uhkaavia tekijöitä muunnelluista patogeeneistä vahvaan tekoälyyn, ydinsotaan ja ilmastokriisiin sekä sitä, miten kustakin näistä voitaisiin selvitä. Longtermismiin perehtymättömälle lukijalle tässäkin osuudessa tuodaan varmasti paljon uusia näkökulmia, mm. ajatus siitä, ettei helposti saatavilla olevaa hiiltä kannata kuluttaa loppuun nyt, vaan säästää se polttoaineeksi mahdollista romahdusta seuraaville ihmissukupolville.

Antroposentrismin ongelma

Omasta näkökulmastani kirjan ja koko longtermismin heikoin ja kyseenalaisin osuus on väestöetiikkaa käsittelevä ajattelu. Yltiöpäisen antroposentristinen tulokulma tulevaisuuteen ei nähdäkseni ole perusteltu, vaikka ihminen onkin tällä hetkellä teknologisesti pisimmälle kehittynyt eläinlaji.  

MacAskill päätyy perustelemaan longtermismin ihmiskeskeisyyttä mielestäni paikoin aivan älyttömillä laskelmilla: esimerkiksi muunlajisten eläinten kärsimyksen määrää mitataan hermosoluilla. ”Hermosolumäärällä mitattuna ihmiset ovat kolmekymmentäkertaisesti merkittävämpiä kuin kaikki tuotantoeläimet”, MacAskill muun muassa toteaa. Kalat pesevät ihmispopulaation hermosolumäärässä. MacAskill kuitenkin vaikuttaa suhteellisen varmalta siitä, ettei villinä elävien kalojen elämä ole kovin miellyttävää eikä sitä voida helposti parantaa. Täten kalojen biomassan väheneminen merkitsisi myös vähempää määrää kokonaiskärsimystä maailmassa.

Villieläinten kärsimyksen määrittely on hyvin vaikeaa, sillä lähdemme usein määrittelemään kärsimystä ja nautintoa ihmiskeskeisestä tulokulmasta. Vaikka villieläimet kärsivät, heidän kokemansa nautinto pitäisi myös ottaa mukaan laskelmiin. Voi olla helppoa laskea, kuinka monta kalanpoikasta syödään niiden ensimmäisten elinhetkien aikana, mutta miten arvotetaan peuran tai saukon kokema nautinto? En jaa MacAskilliin ja monien muiden longtermistien vakuuttuneisuutta siitä, että villieläinten elämä olisi itsestäänselvästi nettonegatiivista.

MacAskill ei kirjassaan suuremmin paneudu keskeisiin argumentteihin longtermismiä vastaan. Olisin mielelläni lukenut laajempaa ajattelua esimerkiksi biodiversiteetin arvosta, moraalisista velvoitteista nyt eläviä ihmisiä ja muita eläimiä kohtaan sekä siitä, miten voimme olla varmoja, ettei liian suuri painotus tulevien sukupolvien ajattelemisessa koidu kohtaloksemme. 

Joka tapauksessa MacAskillin kirja on varmasti arvokas ensikosketus longtermismiin monille suomenkielisille. Longtermismin perusperiaatteita voi kannattaa, vaikkei kaikista yksityiskohdista olisi samaa mieltä. Sillä tulevaisuuden ihmisillä – ja muillakin eläimillä – on merkitystä. Heitä voi olla paljon. Me voimme tehdä heidän elämästään paremman. Ja jos voimme tehdä niin, se on moraalinen velvollisuutemme.

William MacAskill: Ihmiskunnan tulevaisuuden historia

Suomennos: Mari Janatuinen

Atena, 2023. Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt vuonna 2022

Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena