10 000 tuntia – hyvän tekeminen ei vaadi täydellistä toimintakykyä

Sairastuminen long covidiin muutti radikaalisti toimintakykyäni – ja samalla suhteeni efektiiviseen altruismiin. Tässä tekstissä pohdin, mitä hyvän tekeminen tarkoittaa, kun resursseja on hyvin vähän.

Ennen sairastumista

Tutustuin efektiiviseen altruismiin (EA) intro-ohjelman kautta kolme vuotta sitten. EA:n idea resonoi minussa vahvasti ja tunsin viimein löytäneeni yhteisön, joka jakaa arvoni. Minuun vetosi ajatus siitä, että voisin hyödyntää dataa selvittämään, missä minulla voisi olla parhaat mahdollisuudet tehdä hyvää. Aloin haaveilla entistä enemmän merkityksellisestä työstä, jolla voisin ratkaista aikamme ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, pandemiariskiä tai tuotantoeläinten oloja. Tai jos en löytäisi juuri sellaista työtä, voisin lahjoittaa osan palkastani tutkitusti tehokkaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin. EA:seen tutustuttuani vaihdoin pääaineeni energiatekniikasta kemiaan, koska koin, että kemian osaamisella on mahdollisuus vaikuttaa useampaan asiaan. Lisäksi aloin toimia Tampereen paikallisessa EA-ryhmässä vapaaehtoisena.

Kun toimintakyky heikkeni

Valitettavasti efektiivisen altruismin toteuttaminen vaikeutui, sillä sairastuin long covidiin, ja vielä kolmeen kertaan. Long covid on ollut minulla keskivaikeaa tyyppiä ja se on vaikuttanut elämääni paljon. Käytännössä en ole juuri pystynyt poistumaan kotoa, ja kotonakin suurin osa päivästä on mennyt levätessä. Minulla on edelleen paljon etuoikeuksia, mutta yhden tärkeimmistä, terveyden, olen menettänyt. Ja terveys vaikuttaa todella moneen asiaan: työkykyyn ja sitä kautta tuloihin ja verkostoihin. Sairaana ollessani olenkin joutunut laittamaan opiskelut ja vapaaehtoistyöt EA-yhteisössä sivummalle. Se on tuntunut pahalta, sillä EA on tuonut minulle paljon merkityksellisyyden tunnetta, ja sitä kautta auttanut ajoittaiseen maailmantuskaan.

Minua kuitenkin auttoi ajatus siitä, että lopulta omaan terveyteen panostaminen on myös EA:ta. Mitä paremmin voin, sitä paremmin pystyn auttamaan muita. Niinpä päätin keskittyä toipumiseen. Ajattelin, että palaan EA:n pariin, kun olen parantunut. Kuitenkin nyt kaksi vuotta viimeisen koronainfektion jälkeen en ole läheskään parantunut. Kaipaan silti kovasti EA:n tuomaa merkityksellisyyden tunnetta. Olen joka tapauksessa sopeutunut tilanteeseeni ja siten aika tuntui sopivalta miettiä suhdettani EA:han uudestaan.

10 000 tuntia – uusi suhde EA:han

Kun sairastuin, EA-liike alkoi tuntua kaukaiselta, sillä minulla ei ollut enää yhtä paljon resursseja kuin ihmisillä yhteisössä keskimäärin. Esimerkiksi 80 000 Hours -järjestön viestintä työuran pituudesta ei tuntunut sopivan omaan tilanteeseeni enää lainkaan. Se tuntui nojaavan oletukseen täydestä työkyvystä. Tällä hetkellä pystyn opiskelemaan tai työskentelemään keskimäärin tunnin päivässä. Siinä ajassa ehtii tehdä yhden kotitehtävän tai luonnostella tämän blogikirjoituksen. Verrattuna kahdeksan tunnin työpäiviin se tuntui aluksi mitättömältä.

Kuitenkin jos miettii pidemmällä tähtäimellä, työtuntini voivat olla hyvinkin merkitykselliset. Jos oletan, että toimintakykyni säilyy samana ja että elän eläkeikään asti, niin työurani aikana minulla olisi 10 000 tuntia käytettävissäni. Se ei ole yhtä paljon kuin 80 000 tuntia, mutta silti huomattava summa. Sillä määrällä pystyy tekemään jo paljon. Olenkin yrittänyt olla kärsivällinen ja luottaa siihen, että asioita voi saavuttaa, vaikka niissä menisikin kauemmin. Efektiivinen altruismi ei ole vain niille, joilla on paljon resursseja, vaan myös niille, joilla niitä on vähän.

Vammaiset maailmanparantajat

Olenkin kaivannut kovasti esikuvia vammaisista ihmisistä, jotka ovat tehneet hyvää. Vammaiset nähdään yhteiskunnassa nimittäin helposti vain avun kohteina. Kuitenkin olen itse nähnyt, kuinka monet vammaiset työskentelevät osa-aikaisesti tai toimivat vapaaehtoisina hyväntekeväisyysjärjestöissä. Kuuluisiakin vammaisia maailmanparantajia on, mainittakoon esimerkiksi kirjailija ja aktivisti Helen Keller ja fyysikko Stephen Hawking, jotka kummatkin tekivät pitkäjänteistä työtä koko elämänsä ajan.

Toisaalta ura, ja siten myös työtunnit, voivat jäädä lyhyeksi. Eva Perón ehti parantaa köyhien ja naisten asemaa paljon ennen varhaista kuolemaansa ja Nelson Mandela teki merkittävää rotusorron vastaista työtä huolimatta lähes 30 vankilassa vietetystä vuodestaan. Heidän vaikutuksensa ei perustunut poikkeukselliseen pitkään tai suoraviivaiseen uraan. Yhtä lailla vammaisen ihmisen työ voi olla merkityksellistä, vaikka työpäivät jäisivät muita lyhyemmiksi.

On joka tapauksessa muistettava, että kukaan ihminen ei pärjää yksin. Minunkin olisi mahdotonta käyttää aikaani merkitykselliseksi kokemieni asioiden edistämiseen, jos en saisi itse apua arkeeni. Tämä on monelle kroonisesti sairaalle ja vammaiselle suuri haaste tai mahdottomuus tämän hetken yhteiskunnassamme, jossa monet vammaisten palvelut ovat jatkuvan epävarmuuden alla.

Mitä voin tehdä nyt

Olen itse tällä hetkellä niin onnekkaassa tilanteessa, että pystyn tekemään jotain sairaanakin. Nyt kun tunteja on vähemmän käytettävänä, kohteen tärkeyttä ja oman tekemisen vaikuttavuutta tulee myös pohdittua enemmän. Itse olen vielä etsimässä, mihin taitoni sopivat parhaiten. Aionkin luultavasti vielä kerätä tietotaitoa opiskelemalla ja kokeilemalla erilaisia asioita.

Sairastuttuani olen kuitenkin löytänyt uusia vaikuttamisen kohteita. Huomasin nimittäin, että vammaisilla on monesti ainutlaatuisia näköalapaikkoja yhteiskuntaan. Itse en esimerkiksi tiennyt ennen sairastumistani, että infektioihin liittyvät krooniset sairaudet, kuten ME/CFS ja long covid, ovat todella yleisiä ja paljon elämänlaatua heikentäviä, eikä niihin ole vielä toimivia hoitoja. Tässäkin on yksi oiva vaikuttamisen mahdollisuus, johon saatan tarttua.

Merkitystä elämään

Koska hyvän tekemisen resurssini ovat rajalliset, olen etsinyt myös muita keinoja löytää merkitystä elämääni. Hyvän tekemisen sijaan olen myös keskittynyt aiheuttamaan vähemmän harmia. Siirryin esimerkiksi fleksaajasta vegaaniksi, minkä seurauksena kymmenet eläimet pelastuvat kuolemalta ja kärsimyksen täyteiseltä elämältä vuosittain. Se toi paljon merkitystä elämääni, mutta ei henkilökohtaisesti tuntunut vievän paljonkaan energiaa. Ennemminkin se vapautti sitä, kun minun ei tarvinnut enää elää kognitiivisessa dissonanssissa. Lisäksi olen etsinyt merkitystä muualta kuin EA:sta. Itse olen löytänyt sitä rakkaista ihmisistä, luonnosta, elämän iloista ja ihan vaan olemassaolosta. Olen myös huomannut, että välillä tekee hyvää pitää taukoa EA:sta ja keskittyä muihin juttuihin. Ja kun energiaa on enemmän, voi olla taas aktiivisempi.

Tauon ottaminen on auttanut myös tarkentamaan rajaa ihmisarvon ja merkityksellisyyden välillä. Olen muistuttanut itseäni siitä, että vaikka hyvän tekeminen tuo paljon merkityksellisyyttä elämääni, arvoni ei määräydy sen perusteella. Minua on auttanut tämän hahmottamisessa oman lahjoituskäyttäytymiseni tarkastelu. Kun lahjoitan rahaa malarian ehkäisemiseksi Afrikassa, en halua pelastaa vain efektiivisiä altruisteja vaan kaikki lapset. En siis ajattele, että muiden ihmisten arvo määrittyy heidän tuottavuutensa mukaan, joten silloin minunkaan arvoni ei pitäisi.

Olen ikuinen optimisti ja uskon ja toivon, että paranen kyllä. En kuitenkaan voi tietää varmasti, milloin paranen tai paranenko ollenkaan. Ja vaikka paranisin, voin saada koronan, ja siten long covidin, taas uudestaan. Epävarmuuden keskellä minua kuitenkin helpottaa tieto siitä, että pienemmälläkin toimintakyvyllä voin tehdä hyvää. Rajallisiin resursseihinhan efektiivinen altruismi lopulta perustuu. Hyvän tekeminen ei siis vaadi täydellistä toimintakykyä, vaan halun käyttää sen mitä on.

PS. Olen kirjoittanut Instagram-tililleni @sairaspaivakirjani kokemuksistani long covidin kanssa elämisestä.

Aurora Pitkänen